Teollisuusmies Armand Deperdussin oli eräs tärkeimpiä hahmoja Ranskan ilmailun pioneeriaikoina. Hänen Société Provisoire des Aeroplanes Deperdussin (SPAD) -yhtiönsä tuotti mm. vuoden 1913 Gordon-Bennet -kilpailun voittajan. Deperdussin sekaantui kuitenkin vakaviin talousrötöksiin ja koko yhtiö täytyi järjestellä uudestaan. Hallituksen puheenjohtajaksi valittiin itse Louis Blériot, ranskalaisen ilmailun sankari. Blériot pyrki säilyttämään yhtiössä mahdollisimman monta sen hyvistä suunnittelijoista, joihin kuului mm. Louis Bechereau. Uuden yhtiön nimeksi tuli Société Anonyme pour l'Aviation et ses Derives. Näin vanhan yhtiön nimilyhenne voitiin säilyttää.

Louis Bechereaun ensimmäinen sarjatuotantoon päässyt hävittäjä oli SPAD A.2, merkillinen ja epäonnistunut kokeilu eteenpäin ampuvalla kk:lla varustetuksi hävittäjäksi. Koneessa oli jo kuitenkin sama erityisen tukeva siipien ja rungon perusrakenne, joka sittemmin periytyi prototyyppi SPAD V:een. SPAD V:n voimanlähteenä oli sveitsiläisen Marc Birkigtin suunnittelema uusi Hispano-Suiza -v-moottori, monella tapaa ylivoimainen voimanlähde aiemmin käytettyihin pyöriviin tähtimoottoreihin nähden.

SPAD V:stä kehitettiin SPAD VII, joka hyväksyttiin sarjatuotantoon. Ensimmäiset koneet saapuivat ranskalaisten hävittäjälaivueiden käyttöön jo elokuun lopulla 1916. Armand Pinsard, Paul Sauvage ja Georges Guynemer olivat ensimmäiset konetta kokeilemaan päässeet ässät. Kone otettiin hyvin innostuneesti vastaan. Sen nopeus oli vertaansa vailla ja nousunopeuskin mainio. SPAD ei ollut yhtä ketterä kuin Nieuportit, mutta sen kestävyys syöksyissä ja taisteluissa oli vallan toista luokkaa.

SPAD VII:stä tuli yksi koko sodan eniten valmistettuja hävittäjäkoneita. Ranskassa lienee rakennettu 5600 konetta ja lisäksi muutamia satoja lisenssillä Englannissa ja Venäjällä. Aluksi toimitukset olivat kuitenkin hitaita. Moottoripula, jäähdytinpula ynnä muut ongelmat hidastivat koneen valmistusta. Vasta helmikuussa 1917, puoli vuotta toimitusten alkamisen jälkeen, olivat ranskalaiset yksiköt saaneet 268 konetta, jotka oli tilattu heti kättelyssä. Alkutuotannon SPADeissa ilmeni myös ongelmia, joita täytyi korjata erilaisin kentällä tehdyin virityksin. Mm. moottorin jäähdytys tuotti ongelmia. Kesällä se kuumeni liikaa ja talvella pysyi liian kylmänä. Ensimmäistä ongelmaa ratkottiin poraamalla reikiä jäähdyttimen eteen kaartuvaan suojapeltiin. Myöhemmän tuotannon SPADeissa oli tuulettimen aukkoa suurennettu. Talvista ylijäähtymistä estettiin niin ikään monin kenttävirityksin, kunnes tuotantokoneisiin alettiin asentaa suljettavaa säleikköä jäähdyttimen eteen. Keväällä 1917 tuli SPAD VII:n vakiomoottoriksi 180 hv:n Hispano-Suiza. Ensimmäisen tällaisen koneen sai jälleen Georges Guynemer

SPAD VII palveli Ranskan ilmavoimien pääasiallisena hävittäjäkoneena pitkään. Periaatteessa sitä alettiin korvata tuplasti tehokkaammin aseistetulla SPAD XIII:lla jo puolivälissä vuotta 1917, mutta koskapa myös uuden SPADin alkutoimitukset kangertelivat, oli tyypin VII koneita ranskalaisilla rintamakäytössä vielä ainakin vuotta myöhemmin, kenties jopa sodan loppuun. Myös kaikki muut ympärysvallat käyttivät SPAD VII:ää, mutta pääasiallisena hävittäjätyyppinä se ei ollut kuin ranskalaisilla. Belgialaiset ja Italialaiset käyttivät SPADin ohella ketterämpää Hanriot HD 1:tä. Britit varustivat SPADeilla kaksi RFC:n laivuetta, mutta eivät koskaan saaneet koneesta yhtä paljon irti kuin ranskalaiset. Brittien SPADit vaihdettiin niinikään Hispano-Suiza -moottorilla varustettuihin Sopwith Dolphineihin. USAn laivueita varustettiin Nieuport 28 -koneiden ohella SPAD VII:lla, ennen kuin laivueiden käyttöön saatiin uusia SPAD XIII -koneita. Jotkut jenkkien SPAD seiskoista palvelivat sodan loppuun saakka. Venäläiset ostivat SPADeja Ranskasta ja valmistivat niitä myös lisenssillä.

Sodan jälkeenkin SPAD VII:n ura jatkui hyvin monien maiden ilmavoimissa. Suomen ilmavoimillakin oli yksi SPAD VII, jonka runko oli peräisin Venäjältä ja johon tilattiin uudet siivet Ranskasta.

SPAD VII:t olivat tavallisesti kaksivärisiä. Siivet, peräsin ja rungon takaosa olivat lakattua luonnonpellavaa, runkon etuosa - peltilevyjen lisäksi myös pellavalla verhoillut kohdat - ja laskutelineet oli maalattu hieman tummemmalla kellertävällä sävyllä. Väriraja kulki yleensä hieman ohjaamon takana. Tästä sävystä näkee erilaisia tulkintoja. Vuoden 1917 lopulla ranskalaiskoneiden standardiksi muodostunutta viisiväristä suojamaalusta alettiin sutia myös SPAD VII -koneisiin. Ainakin vuonna 1918 käytössä olleet koneet näyttävät olleen järjestään suojamaalattuja. Britit vetelivät lisenssillä valmistamiinsa SPADeihin oman likaisenruskean PC10 -suojavärinsä.