Albatros-tehtaan pääinsinöörin, Robert Thelenin, johdolla suunniteltu Albatros D.III oli yksi ensimmäisen maailmansodan voitokkaimpia hävittäjäkoneita. Tyyppi oli ratkaisevassa asemassa, kun saksalaiset saavuttivat ilmaherruuden länsirintamalla vuoden 1917 alkupuolella.

Albatros D. III:n siipiratkaisussa näkyi ranskalaisten Nieuport-hävittäjien vaikutus. Jo 1915 sotasaaliiksi saatuja Nieuporteja testatessaan saksalaiset olivat havainneet ne ylivoimaisiksi omiin yksitaso-Fokkereihinsa verrattuna. Vuoden 1916 aikana Nieuportit osoittivat myös käytännössä ylivoimaisuutensa länsirintaman yllä. Saksalaisilla tuli kova kiire tehdä omia puolitoistatasoisia "Nieuportejaan". Tuloksena olivat mm. lähes täydelliset kopiot Euler D.I ja Siemens-Schuckert D.Ia. Nieuportien kapeampi alasiipi ja v-tuet otettiin myös Albatros D.III:een. Ympärysvalloissa konetta kutsuttiinkin pitkään nimellä "Albatros-Nieuport". V-tuellisissa Nieuporteissa kapean alasiiven etuna oli erinomainen näkyvyys ohjaamosta alaspäin sekä konventionaalisiin kaksitasoihin nähden kevyempi rakenne, joka lisäsi koneen suorituskykyä ja ketteryyttä. Kookkaammassa ja raskastekoisemmassa Albatrosissa kapeampi alasiipi ei konetta keventänyt. Ise asiassa Albatros D.III oli aivan saman painoinen kuin D.II. Ohjaajan näköala alaspäin kuitenkin parani merkittävästi verrattuna Albatros D. II:een, jossa se olikin ollut erityisen heikko. Myös Albatros D.III:n nousunopeus oli selvästi parempi. Kapea alasiipi toi Albatros D.III:een kuitenkin myös koneen pahimman vian, joka vaivasi sitä koko tyypin palvelushistorian ajan. Alasiivet tuppasivat hajoamaan rajummissa syöksyissä ja kaarteissa.

Yläsiiven asettelun suhteen Albatros-hävittäjien suunnittelu näyttää olleen soutamista ja huopaamista. D.II:ssa yläsiipi kiinnitettiin selvästi alemmas kuin D.I:ssä, jotta näkyvyys ohjaamosta ylöspäin paranisi. D: III:ssa ylätaso oli jälleen hieman ylempänä ja D.V:ssä taas alempana.

Albatros D.III:a koelennettiin Adlershofissa jo syys-lokakuussa 1916, eli samaan aikaan kuin D.I ja D.II saapuivat rintamalle. Ensimmäiset D.III:t saatiin rintamallekin vielä saman vuoden lopulla ja niillä alettiin korvata D: II:ta, joka sekin oli vielä tuohon aikaan vastustajan koneita selvästi parempi. Vuosi 1917 oli Albatros D.III:n merkittävintä palvelusaikaa. Enimmillään tyyppiä oli länsirintamalla palveluksessa yhtä aikaa n. 450. Varsinkin alkuvuoden Albatros D.III hallitsi taivasta. Vuoden -17 vanhetessa ranskalaiset saivat SPAD VII-koneita runsaammin palvelukseen ja englantilaiset uusia SE5, SE5a ja Sopwith Camel -koneita käyttöönsä. Albatros D.III:n ylivoima oli mennyttä ja jo toukokuussa 1917 Albatros-yhtiön päätehdas Johannisthalissa alkoi keskittyä uuden D.V:n tuotantoon. D.III:n tuotanto jatkui kuitenkin Schneidemühlissä, Ostdeutche Albatros Werkessä (OAW) mahdollisesti jopa vuoden 1918 puolelle asti. Palveluksessa länsirintamalla D.III-koneita oli ainakin elokuuhun 1918 saakka ja muilla rintamilla sodan loppuun asti.

Tuotantokauden aikana D.III:een tehtiin joitakin huomattavia muutoksia. Yläsiipeen kiinnitetty jäähdytin siirrettiin siiven keskeltä hieman oikealle. Näin vältyttiin siltä, että osuman tai muun vuodon saaneesta jäähdyttimestä suihkuava kuuma vesi ryöppyäisi suoraan ohjaajan päälle. Häiritsevästi juuri tähtäimen linjalla olleet jäähdytysvesiputket saatiin näin myös käännettyä sivummalle. OAW:n D.III:iin otettiin muutama ominaisuus uusista D.V -koneista, nimittäin pyöristetty sivuperäsin ja laskutelineen akselia peittävä "pikkusiipi". Myös rungon vasemmalla kyljellä ollut astintuki oli OAW-koneissa D.V:n suorakaiteen muotoista mallia. OAW:n D.III:ssa ei myöskään ollut vasemman konekiväärin panosvyön poistorännin päällä samanlaista pyöreähköä kupua, kuin oli päätehtaan valmistamissa koneissa.

Itävaltalainen Oesterreiche Flugzeugfabrik AG (Oeffag) valmisti Albatros D.III:a lisenssillä vuoden 1917 alusta lähes sodan loppuun asti. Koneita tehtiin yli 500 kappaletta, mikä oli aikamoinen suoritus Itävalta-Unkarin suhteellisen kehittymättömältä teollisuudelta. Tuotantosarjoja tehtiin kolme, 53, 153 ja 253 -sarjat. Suurimmat muutokset tapahtuivat sarjojen sisällä. 53-sajan 16 ensimmäistä konetta olivat Albatros D.II -tyyppiä. 153 -sarjan lopulla siirryttiin käyttämään 225 hv:n Austro-Daimler -moottoria, joka ei aivan mahtunut alkuperäisen Albatros-rungon nokkaan. Nokkaa muunneltiin ja Albatros-hävittäjille hyvin tunnusomainen spinneri jätettiin pois. Näin lopputuotannon Oeffag-Albatroseista tuli omansa näköisiä. Jossain vaiheessa aiemmin, mahdollisesti sarjojen 53 ja 153 välissä, oli moottori jo vaihdettu 185 hevosvoiman Austro-Daimlerista 200 hv:n malliin. Itävaltalaiset Albatros D.III:t olivat erinomaisia hävittäjiä, joissa ei ilmennyt edes saksalaisten koneiden tyyppivikaa, alasiiven hajoamista kovassa rasituksessa. Itävaltalaiset tekivät siiven tukevammaksi ja käyttivät rakenteissa enemmän kokopuisia tukia ja kaaria. Koneen paino tosin nousi, mutta suorituskykyinen Austro-Daimler -moottori kompensoi eron. Itse asiassa 225 hv:n moottorilla varustettu D.III oli kaikista Albatros-hävittäjistä suorituskykyisin. Huippunopeuskin lie ollut n. 200 km/h. Koneiden akilleenkantapäänä olivat Schwarzlose-konekiväärit, jotka itävaltalaiset tuttuun tyyliinsä sijoittivat nokan kansirakenteiden alle, osittain kuskin ulottumattomiin. Siitäkin huolimatta, että Schwarzlose oli erityisen häiriöherkkä kk!

Albatros D.III -hävittäjissä oli yleensä lakattu vanerirunko ja "vihertävänharmaat" moottorin päällyspellit, spinneri, siipituet ja laskuteline. Alkutuotannon D.III:ssa on saattanut olla myös tummanpunertavanruskealla vernissalla käsiteltyjä runkoja ja suojamaalattujakin runkoja oli. Siipien ja korkeusperäsimen alapinnat ja ilmeisesti myös pyörien keskiöt olivat vaaleansiniset. Siipien ja peräsimen yläpuoli oli varhaisen tuotannon koneissa maalattu kolmivärisin raitasuojamaalauksin. Värit olivat luultavimmin tumma punaisenruskea, tummanvihreä ja vaaleanvihreä. Tarkempien sävyjen suhteen olemme aikalaisselostusten armoilla, mutta tulkintoja kyllä löytyy kirjallisuudesta paljonkin! Huhtikuusta 1917 suojamaalusraitojen väri vaihdettiin tummanvihreään ja lilaan ainakin uusissa koneissa. Näillä väreillä maalattiin myös varhaisten OAW-valmisteisten D.III:n siipien yläpinnat. Syksyllä 1917 niissä siirryttiin 5-väriseen lozenge-verhoiluun. Vanhempaikin koneita lienee verhoiltu uudelleen lozengella. Juuri Albatros D.III:n palveluskaudella saksalaiset alkoivat yhä enenevässä määrin harrasataa näyttäviä henkilökohtaisia ja laivuekohtaisia maalauksia koneissaan.