Etrich Taube Berliinin teknillisessä museossa

Saksalaiset olivat ranskalaisten ohella koonneet todelliset ilmavoimat jo ennen 1. maailmansodan alkua. Maan ilmatietiedustelulla oli yllättävän suuri merkitys jo sodan alkuvaiheessa, kun saksalaiset etenivät vauhdilla kohti Pariisia. Zeppeliineillä tehdyt pommi-iskutkin olivat ainakin psykologisesti merkittäviä sodan alkupuolella. Länsirintaman jämähdettyä paikoilleen, olivat saksalaiset puolustuskannalla koko loppusodan. Ranskalaisten ja englantilaisten määrällisesti ylivoimaiset ilmavoimat puskivat rintaman yli ja suuri osa ilmataisteluista käytiin saksalaisten puolella. Täällä saksalaiset eivät ilmatilaansa kuitenkaan koskaan luovuttaneet. Eivät edes sodan lopulla, kun maa muuten jo hoippui kuilun reunalla.

Saksalaiset kehittivät ensimmäisenä potkurin kehän läpi ampuvan tahditetun konekiväärin hävittäjäkoneisiin. Idea saatiin ranskalaisilta, jotka jo olivat asentaneet konekiväärejä Morane-Saulnier koneidensa nokalle ja estäneet potkurin vaurioitumisen yksinkertaisesti laittamalla potkuriin teräslaipat, josta luodit kimmahtivat sivuun. Legendan mukaan hollantilaisen Anthony Fokkerin plkkaama työryhmä kehitti tahdittimen 48 tunnissa ja todellisuudessakin varsin nopeasti. Tahditetulla konekiväärillä varustetut Fokker-yksitasot olivat vuonna 1915 shokki ympärysvalloille. Puhuttiin "Fokker-vitsauksesta". Seuraavana vuonna Britannia ja Ranska vastasivat työntöpotkurihävittäjillä ja varsinkin Nieuport-hävittäjillä, jotka panivatkin Fokker E-tyypit ahtaalle. Yksitasot joutivat itärintamalle ja Turkkiin, kuten vanhentuneet tai huonommin onnistuneet saksalaiskoneet yleensäkin. Vaan saksalaisilla ei ollutkaan heittää mitään uutta Nieuporteja vastaan ja he olivat vuorostaan helisemässä. Saksalaiset olivat jopa niin epätoivoisia, että tekivät suorat Nieuport -plagiaatit Euler DI:n ja Siemens-Shuckert DI:n! Fokker ei saanut tyydyttävää konetta aikaiseksi. Kaksitasoiset Fokker D-tyypit eivät olleet erityisen onnistuneita, mutta saivat kelvata ensimmäiseksi kalustoksi, kun Saksa alkoi hävittäjä-ässä Oswald Boelcken johdolla organisoida hävittäjälaivueitaan, Jagstaffeleita, jotka parhaiten tunnetaan lyhenteellään Jasta.

Syksyllä 1916 kaksoiskonekivääreillä varustetut Albatros-hävittäjät ottivat paikkansa Jastojen ykköskalustona ja saksalaislentäjät alkoivat taas herättää pelkoa brittien ja ranskalaisten keskuudessa. Pienen osansa esitti myös erinomainen Halbertstadt D II, jota ylenkatsottiin ehkä suottakin. Albatros D III, johon siipiratkaisu kopioitiin Nieuporteista, oli todella tehokas ja voittoisa hävittäjä. Keväästä 1917 sitä alettiin korvata uudella Albatros D V:llä, joka kuitenkin oli hienoinen pettymys, eikä ylivoimasta ympärysvaltojen Spadeja, Cameleita ja SE5:sia vastaan ollut enää tietoakaan. Albatros DV:n rinnalla paljon käytössä ollut Pfalz D III oli hyvä hävittäjä sekin vaan ei D V:ttä kummempi kuitenkaan.

Sakaslaiset kokeilivat kaikkea. Tässä Fokker viisitaso!!!

Saksalaiset suunnittelivat kuumeisesti uusia hävittäjiä. Prototyyppejä tehtiin hirmuiset määrät ja legendaariset ässät Manfred von Richthofenista ruveten testasivat niitä monta kertaa vuodessa järjestetyissä suurissa katselmuksissa. Saksalaisten tarkoituksena oli näet korvata määrä laadulla, kun heidän konetuotantonsa alkoi olla vain murto-osa vastustajien lentokonetehtailusta. Kesällä 1917 Fokker palasi voitokkaana kehiin. Lukemattomista pelätyn Sopwith-kolmitason innoittamana syntyneistä prototyypeistä valittiin Fokkerin kolmitaso. Koneesta tuli legenda, vaikka sitä ei lopulta paljon valmistettukaan ja nekin vähät tulivat laajemmin käyttöön vasta vuodenvaihteesssa -17-18, sillä jo sarjavalmistuksessa ollut kone jouduttiin välillä vetämään pois rakenteellisten heikkouksien takia. Jo keväällä 1918 kolmitason korvasi uusi, tammikuun testilennot voittanut kaksitasoinen Fokker D VII, usein sodan parhaaksi mainittu hävittäjä. Kesän 1918 testien voiton vei taas Fokker, tällä kertaa tyylikäs yksitaso EV, joka sekin vedettiin pois rakennevikojen vuoksi ja palasi syksyllä DVIII -koneena (Hävittäjien tasojen määrään perustuvat E, D ja Dr -luokat oli kaikki muutettu D-luokaksi). Vuonna 1918 saksalaiset ottivat käyttöön useita muitakin hyviä hävittäjiä, kuten Siemens-Schuckert D III ja D IV, Pfalz D XII ja Roland D VI, jonka edeltäjiäkin oli paljon käytössä, mutta lähinnä itärintamalla ja Balkanilla. Albatros DV:t palvelivat myös uskollisesti sodan loppuun. Lokakuun 1918 hävittäjätestit voitti täysin mullistava kone, Junkers DI. Se oli kokoknaan pellillä päällystetty yksitaso, joka ei kuitenkaan enää tähän sotaan juuri ehtinyt. Sota jossa tämä Hugo Junkersin visioima hävittäjän perustyyppi oli enemmän käytössä syttyi vasta parikymmntä vuotta myöhemmin!

Saksalaisilla oli myös kaksipaikkaisten raskaampien hävittäjien Cl -luokka, jonka tunnettuja edustajia olivat Hannover CL ja Halberstadt Cl -tyypit. Näitä koneita käytettiin myös maataistelukoneina. Oikeastaan saksalaisten ehkä maineikkain kasipaikkainen Roland C II "Walfisch", kuului myös käytännössä tähän luokkaan, vaikka olikin hieman liian painava luokitukseen päästäkseen. "Valas" oli elegantti ja hyvä kone tullessaan palvelukseen 1916. Siinä oli ensi kertaa otettu kättöön virtaviivainen, sukkulamainen vanerirunko, josta sitten tuli miltei saksalaiskoneiden vakiotyyppi. Albatros-hävittäjissä se tuli tunnetuksi, mutta myös Pfalz ja tietysti Roland käyttivät hävittäjissään sukkulamaista vanerirunkoa. Loppusodan kasipaikkaiset tiedustelukoneetkin olivat rungoltaan usein tätä tyyppiä.

Saksalaisten ensimmäinen tiedustelukone oli Etrich Taube, "kyyhkynen". Kone oli kovasti nimensä mukaisesti linnunmuotoinen yksitaso, joka oli itse asiassa itävaltalaista alkuperää. Mercedes rivimoottorilla varustetun Tauben virtaviivainen runko ja peräsin jäivät elämään myös saksalaisten kaksipaikkaisissa ja kaksitasoisissa tiedustelukoneissa, jotka olivatkin kovasti toistensa näköisiä, vaikka tyyppejä ja valmistajia oli lukuisia. Ne olivat järjestään solakkarunkoisia ja virtaviivaisella kolmiomaisella peräsimellä varustettuja, pitkäsiipisiä koneita. Rivimoottori ja vetopotkuri olivat lähes vakio. Työntöpotkurikoineita olivat vain Ago- koneet C III -tyyppiin asti. Aluksi lennettiin aseistamattomilla B-tyypeillä, mutta pian alettiin tähystäjälle asettaa konekiväärejä, jolloin koneita alettiin kutsua C-tyypeiksi. Juuri saksalaiset keksivät laittaa tähystäjän istumaan pilotin taakse, jolloin hähellä oli hyvä ampuma-alue taaksepäin. Mainittavia sarjoja tekivät mm. Albatros, Rumpler, D.F.W ja L.V.G. D.F.W V ja L.V.G. VI olivat sodan parhaimpiin kuuluvia kaksipaikkaisia. Kerrotaan niiden taistelleen tasvertaisina brittien SE5a- ja Camel -hävittäjiäkin vastaa. Niiden ja monien muidenkin saksalaisten kaksipaikkaisten "työjuhtien" erikoispiirteenä oli ajan oloon nähden huima lakikorkeus, joka sattoi olla yli 6 km! Täällä miehistö joutui käyttämään jo happilaitteita ja lämpöpukuja, mutta eipä ollut vaaraa pari kilometria alempana lentelevistä vihollishävittäjistä.

Brittien opittua ampumaan Zeppeliinejä liekkeihin alkoivat sakasalaiset panostaa myös isoihin pommikoneisiin. G-luokan kaksimoottorisista kuuluisimmat olivat epäilemäätä Gotha-pommittajat, mutta myös Friedrichshafen ja AEG -pommitajia käytettiin merkittävästi. Saksalaisilla oli myös jättiläiskoneiden R-luokka, johon kuului mm. sodan suurin lentokone, Zeppelin - Staaken R VI (jänneväli 42 m, pituus 23 m, eli osapuilleen Lockheed Herculesin kokoluokkaa!). Näitä sinänsä kiinnostavia jättiläisiä valmistettiin muutamia kymmeniä.

Saksan laivastolla oli myös omat ilmavoimansa. Saksalaisten kuuluisimpia vesitasosarjoja olivat epäilemättä Ernst Heinkelin suunnittelemat Hansa-Brandenburg -hävittäjät, joista viimeinen sotaan ehtinyt oli suomalaisillekin hyvin tuttu iso W 33. Myös saksalaisten eniten rakentama tiedusteluvesitasojen sarja, Friedrichshafen FF -koneet ovat tuttuja Suomenkin ilmavoimista. Kaikenlaista kokeiltiin myös vesitasojen alalla. Mm. neljä jättiläismäistä Zeppelin-Staaken R VI -konetta muunnettiin vesitasoiksi!

Saksalaisten hävittäjälentäjien koneet olivat sodan värikkäimpiä ja mielikuvituksellisimmin kuvioituja. Jasta-hävittäjälaivuieden taktiikassa eri lentäjien tunnistaminen oli toki tärkeää, mutta olisi tuo hoitunut vähäeleisemmin (Briteille riittivät koneisiin maalatut isot kirjaimet ja numerot). Epäilemättä saksalaisten koneiden koristelussa oli mukana myös silkkaa uhittelua ja ritariromantiikkaa, jota saattoi käyttää propagandassakin hyväksi. Alkusodassa saksalaistenkin koneet olivat vain värittömällä lakalla käsiteltyjä, ts. luonnonpellavan värisiä. Vuoden 1915 lopulta alkoi tulla käyttöön "taivassuojaväri", eli hyvin vaalea siniharmaa sävy, jolla maalattiin koko kone. Vuoden 1916 lopulla vakioksi tulivat aaltoreunaiset suojamaalaukset, joissa käytettiin kahta tai kolmea väriä, punaruskeaa, tummanvihreää ja vaalean vihreää. Keväällä 1917 suojaväreiksi tulivat violetti ja tummanvihreä. Saksalaiset maalaisivat myös koneiden alapintoja vaaleansinisellä, joka joidenkin tulkintojen mukaan muuttui turkoosiksi alta kuultavan pellavan keltaisen takia. Vuoden 1917 aikana alkoivat saksalaisilta maalit käydä vähiin ja koneita alettiin verhoilla ns. Lozenge-kuviolla painovärjätyllä kankaalla. Toinen tapa säästää maalia oli Fokker-kolmitasoissa ja varhaisissa D VII:ssa käytetty leveällä sudilla pellavan päälle sivelty vihertävä vernissa. Huhtikuussa 1918 saksalaiset muuttivat kansallisuustunnustaan. Klassiset "maltanristit" vaihdettiin suoraviivaisiksi risteiksi (Balkenkreuz). Aluksi nämä olivat leveitä, jotta alla oleva maltanristi saatiin peittoon. Uusissa koneissa käytettiin kapeampaa ristiä. Saksalaisilla oli tapana merkitä myös koneen tyyppi, sarjanumero ja valmistusvuosi koneen kylkeen: esim. Fok Dr1 425/17. Useimmin nämä maalattiin yli, kun ässät koristivat koneitaan.

Lentävät kangaspuut www.kangaspuut.net